AGC endoprosthesis in total knee arthroplasty of patients with rheumatic diseases and arthrosis

Abstract

AGC-polviproteesilla hyvä pysyvyys

Reumasairauden tai nivelrikon vaurioittama polvinivel voidaan hoitaa asettamalla polveen proteesi. Tekonivelkirurgia on vakiinnuttanut asemansa polvinivelen kuluman viimevaiheen hoitona, ja vuosittain leikkauksia tehdään yhä enemmän.

Pitkäaikainen reumasairaus voi aiheuttaa erityisiä haasteita tekonivelkirurgiassa. Tässä väitöskirjatyössä selvitettiin retrospektiivisellä eli ajallisesti taaksepäin suuntautuvalla seurantatutkimuksella polvitekonivelleikkausten tuloksia erityisesti nivelreumaa sairastavilla potilailla.

Nivelproteesien tutkimuksessa käytetään usein tulosmittarina proteesin pysyvyyttä (survival). Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin pysyvyyteen vaikuttavia tekijöitä yhtä proteesisarjaa (AGC=Anatomically Graduated Components) käytettäessä. Suomessa aikavälillä 1985-1999 tehtyjen AGC-polvitekonivelleikkausten tuloksia kartoitettiin vertaamalla rekisteriaineistosta kahta potilasryhmää, nivelreumaa ja nivelrikkoa sairastavia. Ikä ja sukupuoli osoittautuivat merkittäviksi tekijöiksi tekonivelen pysyvyydessä; miesten uusintaleikkausmäärät olivat kummassakin potilasryhmässä suuremmat, ja kymmenen vuoden pysyvyysluvut olivat merkittävästi paremmat vanhemmilla potilailla.

Tekoniveltutkimuksessa voidaan pohtia eri proteesimallien vaikutusta tuloksiin. Kahden erilaisen säärikomponentin yhteyttä AGC-proteesin pysyvyyteen tarkasteltiin Reumasäätiön sairaalan aineistosta. Vuosina 1985-1995 tehtyjen 586 nivelreumaa sairastavan potilaan 751 polven tekonivelleikkauksen seurannassa ei havaittu tilastollisesti merkittävää eroa pysyvyydessä. Pysyvyysluvut olivat kummankin komponentin ryhmässä hyvät. Kumulatiivinen pysyvyysprosentti oli valetun säärikomponentin ryhmässä viiden vuoden kohdalla 96.8% ja kymmenen vuoden kohdalla 94.4%, modulaarisen säärikomponentin ryhmässä luvut olivat vastaavasti 96.2% ja 93.6%.

Tutkimuksessa todettiin myös, että 224 nivelreumaa sairastavan potilaan 234 polvitekonivelleikkauksen lyhyen aikavälin tarkastelussa polvilumpion pinnoittamisella tai sen pinnoittamatta jättämisellä ei ollut merkitystä tekonivelen pysyvyydelle. Lisäksi pienen, kirurgisesti vaativan potilasaineiston (neljä ensileikkausta ja 21 uusintaleikkausta) lyhyen aikavälin tarkastelussa voitiin osoittaa, että huolimatta haastavasta leikkausta edeltävästä tilanteesta, käytetty proteesi Dual Articular Knee osoittautui käyttökelpoiseksi.

The aim of this study was to analyse the results of primary total knee arthroplasty (TKA) in patients with rheumatoid arthritis (RA). The main data consisted of 751 knees of 586 patients of the Rheumatism Foundation Hospital (RFH) operated on during the period 1985 and 1995 (original Reports II and III). Anatomically Graduated Components (AGC) knee endoprosthesis was used during the study period at RFH. The survival of AGC prosthesis on national level was analysed using the Finnish Arthroplasty Register of National Agency for Medicines (original Report I) database. One study was made of aspects of demanding primary and revision surgery of patients with rheumatic diseases (original Report IV). The survival of the prosthesis was used as the most important indicator of results of the TKAs.

The first study (I) presented the results of the survival of AGC knee endoprostheses in Finland 1985-1999. There were two patient groups, RA and osteoarthrosis (OA) for comparison. In the RA group the 5-year survival rate was 96.9% and 10 years 95.5, in the OA group the respective percentages were 96.4 and 94.1. Sex and age appeared to be significant determinants for the prosthetic survivorship. Both among RA and OA patient groups men had a higher cumulative revision rate than women, and 10-year survival rates were significantly better in older patients.

The survival of two different tibial components used in RFH during the study period 1985-1995 was analysed in the second study (II). Of 751 TKAs, a total of 256 tibial components were of the moulded design and 495 of the modular design. The mean follow-up of the moulded subgroup was 9.6 years, and that of the modular group 7.0 years. The groups compared differed significantly in Larsen grade, cementing of components and patellar resurfacing, but no statistically significant difference in survival was found. Survival rates for both components were good: the cumulative success rate of the moulded group was 96.8% at five years and 94.4% at ten years, and of the modular group 96.2% and 93.6% respectively.

The material of the third study (III) was a smaller subgroup of the data of the second study. Survival of unresurfaced (n=82 knees) and resurfaced patella (n=152) in 234 TKAs of 224 patients with RA was analysed. Radiological and clinical outcome as well as Kaplan-Meier survival was studied. The cumulative success rate of the unresurfaced group was 92.8% at 10 years and of the metal-backed patella group 92.0% respectively (probability value=not significant, p=NS). Patellar resurfacing yielded slightly more favourable results with respect to anterior knee pain.

In the fourth study (IV) of this dissertation four primary and 21 revision TKAs made with Dual Articular Knee prosthesis in RFH during 1992-1999 were analysed. There were 25 knees in 24 patients, among whom 20 patients had RA. In all cases there was a demanding preoperative situation with bone defects, instability or fixed deformity. In follow-up examination no progression of radiolucent lines was observed, and no instability was noticed. Complications were related to the extensor mechanism, with four patellar tendon ruptures. Subjective satisfaction was excellent in 18 cases, and no patients reported of severe pain. The prosthesis proved to be suitable for bone grafting and also for bone packing.

In conclusion, despite challenging pre- and peroperative situations, knee arthroplasties of rheumatoid arthritis patients with AGC prosthesis yielded good results as measured in prosthesis survival both in a sample of RFH patient material and in national wide scale.