Ironian kääntäminen lasten- ja nuortenromaaneissa. Esimerkkinä Christine Nöstlingerin teokset <i>Ein Mann für Mama</i> ja <i>Luki-live</i>

Abstract

IRONIAN KÄÄNTÄMINEN LASTEN- JA NUORTENROMAANEISSA Esimerkkinä Christine Nöstlingerin teokset Ein Mann für Mama ja Luki-live

Ironia on monitasoinen kielenkäytön palapeli, jossa merkitys nousee tekstin, kontekstin ja tulkitsijan dynaamisesta vuorovaikutuksesta. Tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää, miten yhdessä kulttuurissa syntynyt kaunokirjallinen ironia voidaan välittää toista kulttuuria edustavalle lukijalle, ironian uudelle yleisölle. Keskeinen kiinnostuksen kohde on siten ollut, miten kääntäjä aktivoi käännöksessään kohdetekstin lukijalle ironisen tulkintamahdollisuuden tarjoavat elementit ja mahdollistaa ironian toteutumisen myös kohdekulttuurissa. Tutkimus on etsinyt vastausta kysymyksiin, millaisia ratkaisuja kääntäjät tekevät kääntäessään ironiaa ja onko näistä ratkaisuista löydettävissä yhtenäisiä ryhmiä, joiden pohjalta on mahdollisesti tehtävissä johtopäätöksiä ironian kääntämisestä yleisellä tasolla. Lisäksi on tarkasteltu ironiaa sisältävää tekstiä kokonaisuutena eli miten erilaiset ratkaisut mukaan lukien ironisen tekstikohdan välittämättä jättäminen kohdetekstiin tai korvaaminen muunlaisella ratkaisulla vaikuttavat tekstiin kokonaisuutena.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kohdalla ironiassa ei ole kysymys vain lapsen kognitiivisista valmiuksista ymmärtää ironiaa vaan myös siitä, millaisia mahdollisuuksia hänelle tarjotaan tutustua erilaisiin viestinnällisiin keinoihin. Jos ironia vaimennetaan kohdekulttuurissa, kapenevat mahdollisuudet ironian oppimiseen. Ironian ymmärtämisprosessin ensimmäinen askel on ironian havaitseminen. Tämä on samalla kriittisin vaihe lasten ironian ymmärtämisessä. Kuten kulttuurisidonnaisiin ilmiöihin yleensä, ironiaan liittyy usein lähdekulttuurin ilmiöitä, jotka eivät avaudu kohdekulttuurin lukijalle ilman kääntäjän hienovaraista taustatukea.

Tutkimusaineistona on ollut kaksi itävaltalaisen kirjailija Christine Nöstlingerin teosta: Ein Mann für Mama (1972) ja Luki-live (1978) sekä näiden teosten käännökset englanniksi, ruotsiksi ja suomeksi. Tutkimuksen menetelmänä on ollut vertaileva käännösanalyysi yhdistettynä monitieteiseen teoriataustaan (kielitiede, kehityspsykologia ja kirjallisuustiede). Metodologisessa keskiössä ovat olleet kohdekulttuurin ja kohdekielisen lukijan huomioon ottavat käännösteoriat. Perinteisesti ironian kääntämisen tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota ironian vähenemiseen tai voimistumiseen kohdeteksteissä. Tämän tutkimuksen lähtökohtana ovat olleet ironian signaalien avulla luodut ironian tulkintamahdollisuudet ja se mitä niille käännettäessä tapahtuu. Huomion kiinnittäminen tulkintamahdollisuuksiin, niiden vähenemiseen ja lisääntymiseen, poikkeaa aikaisemmasta tutkimuksesta. Kääntäjä voi tarjota vastaavanlaiset ironian tulkintamahdollisuudet kuin mitä lähdetekstin lukijallakin on ollut. Kohdetekstin lukijan asia on tulkita ironia tai olla tulkitsematta. Lähtökohtana ironian kääntämiseen on siten funktionaalisuus, jossa ironialle tarjotaan toimintamahdollisuudet kohdekulttuurin uudessa ympäristössä ja uusien lukijoiden parissa. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kohdalla kysymys tulkintamahdollisuuksista ja niiden tukemisesta on erityisen relevantti, koska lapset ja nuoret ovat usein vasta tutustumassa tähän uusia merkityksiä avaavaan keinoon ja sen tekstiin luomiin tasoihin.

Ironian esiintymien vertailu osoitti, että ironia väheni yhtä kohdetekstiä lukuun ottamatta kaikissa kohdeteksteissä. Ironian esiintymien väheneminen lähes kaikissa kohdeteksteissä viittaa osaltaan samaan kuin aikaisemmissa tutkimuksissa saadut tulokset: ironiset tekstijaksot suhteessa lähdetekstiin vähenevät kohdeteksteissä. Ironian signaalien käännösratkaisujen kohdalla kääntäjien lähestymistavat voidaan karkeasti tiivistää neljään: säilytä, muokkaa, lisää ja poista. Ironian signaalien kääntämiseen oli siten käytetty paikallisstrategioita, joita yleensäkin sovelletaan yksittäisten tekstikohtien kääntämiseen. Kun verrataan säilyttävien käännösvalintojen osuutta suhteessa muihin käytettyihin valintoihin, ironiaa oli rakennettu kaikissa kohdeteksteissä suurimmaksi osaksi lähdetekstien mallien mukaan. Muokkaukset ja lisäykset puolestaan toivat ironisiin tekstikohtiin muun muassa tulkinnassa auttavaa ensyklopedista tietoa tai tarkensivat muuten käsillä olevaa tilannetta. Muokkaukset kohdistuivat pääosin lähde- ja kohdekulttuurien erilaisuuden tasoittamiseen, kun taas lisäykset paransivat kohdelukijan välittömiä tulkintamahdollisuuksia. Rajoittavinta lukijan ironian tulkinnan kannalta oli, kun kohdetekstistä oli jätetty ironian signaalit kokonaan pois.

Tutkimuksen ennakko-odotuksista poikkeavin tulos oli, että ironian kääntämisessä käytettiin suhteellisen runsaasti lähdetekstin mallia läheisesti seuraavia käännösratkaisuja. Usein ironia kääntyi lähdekielestä kohdekieleen lähes sanasanaisena käännöksenä. Selitystä voidaan etsiä keinoista, joilla ironiaa oli teksteihin rakennettu. Lastenromaanissa Ein Mann für Mama oli käytetty rakenteellista ironiaa, jota ei yleensä voida poistaa tekstistä, ellei teosta muokata voimakkaasti. Tässä teoksessa ironia liittyi myös kahdenlaiselle yleisölle kirjoittamiseen. Lapsilukijoille kerrottujen huvittavien sattumusten taustalla varttuneemmat lukijat voivat elämänkokemuksensa perusteella nähdä tekijän ironisoivan otteen ja piiloisen kritiikin kohteen. Analysoidussa lastenromaanissa ironiaa sisältävät tekstikappaleet voitiin usein kääntää lähes sanasanaisesti, koska niiden ironia syntyi esimerkiksi naiivin havainnon ja arkitietämyksemme välisestä ristiriidasta.

Aikaisemman tutkimuksen perusteella säilyttäviä käännösvalintoja voidaan kääntämisen yleisellä tasolla tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin lähdeteksti vaikuttaa kohdetekstiin. Jos lähdetekstissä esiintyy tiettyjä elementtejä, ne siirtyvät herkästi myös kohdetekstiin. Tämä on tullut esille muun muassa käännösuniversaaleja koskevassa tutkimuksessa, jossa on tutkittu käännöskielelle tyypillisiä piirteitä. Säilyttäviä ja lähdetekstiä seuraavia valintoja voidaan lähestyä myös taloudellisuuden kannalta. Kääntäjä valitsee vaihtoehdoista sen, joka takaa pienimmällä ponnistuksella suurimman hyödyn. Säilyttävät ja lähdetekstin mallia seuraavat käännösvalinnat eivät kuitenkaan aina tuota ironian kannalta myönteistä lopputulosta. Ironian ilmaisema piiloinen kritiikki ei välity kohdetekstistä. Myös muokkauksia ja lisäyksiä voidaan tarkastella osana kääntämisen universaaleja: selittämisenä ja selkeyttämisenä. Lastenkirjallisuuden ironiaa käsittelevän tutkimuskirjallisuuden perusteella olisi voinut olettaa, että käännökset olisivat sisältäneet enemmän muokkauksia tai jopa ironisten kohtien poistoja. Tämän ennakko-oletuksen toteuttivat ainoastaan englanninkieliset käännökset.

Käytännössä kääntämisessä ongelmallisimmaksi nousivat ironian keinot, jotka olivat tiukasti sidoksissa lähdekieleen tai -kulttuuriin, kuten sanaleikit, sanojen semantiikasta avautuvat uudet ironiset tulkintamahdollisuudet sekä lähdekulttuurin tapojen ja ilmiöiden perusteella syntyvä ironia. Niiden kääntäminen on yleensäkin vaikeaa, mutta ironia piiloisena kritiikkinä tuo omat lisävaatimuksensa. Kokonaisuutena tarkasteltuna lukijan ironian tulkintamahdollisuuksien tukevien käännösstrategioiden osuus oli kuitenkin kaikissa käännöksissä suurempi kuin niiden, jotka heikensivät ironista tulkintaa. Myös tekstien ironinen luonne säilyi yhtä tekstiä lukuun ottamatta. Englanninkielinen käännös Luki-live-teoksesta muutti sen yhteiskuntakritiikkiä sisältävästä nuortenromaanista nokkelaksi ihmissuhdekuvaukseksi.

Lastenkirjallisuuden ironian kääntämisen kannalta kiinnostava löytö olivat sävypartikkelit, jotka vihjaavat muun muassa puhujan asennoitumisesta. Niillä voi olla ratkaiseva merkitys nuoren lukijan tulkintaan. Tosin tekstianalyysin perusteella ei voida tietää, kuinka tietoisia kääntäjän valintoja sävypartikkelien lisäämiset olivat. Lastenkirjallisuuden ironiaa voitaisiin tutkia laajemmilla aineistoilla nimenomaan sävypartikkelien ja muiden ironista intensiteettiä lisäävien käännösvalintojen näkökulmasta. On kuitenkin pidettävä mielessä, että tämäntyyppiset lisäykset voivat liittyä myös tekstin muihin elementteihin, kuten sujuvuuden lisäämiseen. Lukijan tulkintaa vahvistavien käännösvalintojen suhteen on vallittava tietty tasapaino, jossa kunnioitetaan ironian implisiittistä luonnetta. Christine Nöstlinger käytti lastenromaanissaan ironiaa keinona puhua erilaisille lukijoille, aikuisillekin. Jotta ironia säilyttäisi tehonsa tällaisena keinona, käännösvaiheessa on mietittävä myös tekstin eri lukijoiden ironian tulkintaa tukevia ratkaisuja. Lukijan on saatava iloita ironian keksimisestä.

Translating irony in children s and youth books. Christine Nöstlinger s books Ein Mann für Mama and Luki-live as an example.

This dissertation examines the translation of irony in the context of children s literature. Irony is often considered virtually untranslatable, or at least its very nature poses a great challenge to the translator. Irony is ambiguous, indirect, implicit and bound to its culture of origin. It is defined as a kind of opposition or incongruity between the said and the unsaid and between the meaning articulated and the meaning intended. It has also been suggested that the said and the unsaid coexist in an ironic expression, and together they form a new meaning. According to this definition the implicit meaning does not take precedence over the literal one. In other words, the ironic meaning is not necessarily merely equal to the unexpressed meaning or some sort of opposite to what is said. In the context of children s literature one of the most discussed issues concerning irony is the ability of the target group to detect and appreciate it in a written text.

The aim of this study is to discover relevant answers to the question of how literary irony is transferred from the source culture to the target culture in such a way that it functions in a new culture, too, and is even able to retain its critical edge for a new audience. More specifically; literary irony comes into being as a product of the source culture and is aimed at members of that source culture. When a work containing literary irony goes into translation, the prospective audience changes. Translators must ensure that the readers of the target text are given the information on which their access to the ironic message depends.

In this study irony is considered not only as a literary device, but more as a multidimensional message, of which core arises through the reader s interpretation. The reader s role is therefore crucial; he or she makes irony happen. But the reader cannot make irony happen unless he or she perceives the irony. When translating irony for children and adolescents, it is important to exploit translation strategies that can increase the opportunities for the young target readers to detect, interpret and understand it. Nevertheless readers ironic interpretation does not come from nowhere. There must be something in the text to activate their interpretation. In the literature these activating elements are referred to as irony signals or markers. In this study special attention was therefore paid to irony signals, which were analysed to ascertain how the possibility for an ironic interpretation was activated in the source texts, and how the translators used these to achieve a similar effect in the target texts. The data for this study consist of two books (Ein Mann für Mama, 1972, and Luki-Live, 1978), written by the renowned Austrian author Christine Nöstlinger, and their translations into English, Finnish and Swedish. Her humorous language and style enable her also to write on serious issues from an ironic distance. She has an ironic or even satirical attitude towards certain issues, such as school and traditional upbringing. Nöstlinger uses irony from a self-ironic angle as well. She takes an ironic distance, for example, to the social issues or ideologies she subscribes to, such as feminism. In her texts irony comes to being in interaction between fictional characters, e.g. in dialogues and as situational irony. Irony also arises from the way in which the teenager narrator sharply describes adults ways of thinking, ideas and ideologies and patterns for social life or from the remarks of a naive child narrator or the narrator of the story.

The methodology adapted here was based on a critical reading of theories of irony, of children s literature and the relevant literature in translation studies. To define irony for the purposes of this research and to explain how it comes into being both in the source and target texts, relevant works within literary studies and suitable models of irony developed by pragmatics were applied. Verbal irony often comes into being in social interaction, which could be imitated, e.g. in the dialogues of literary texts. To analyse this kind of irony, e.g. Gricean conversational maxims and implicatures, echoic mention theory, the pretence theory of irony or the allusional pretence theory of discourse irony, were used as a starting point. Within translation studies the main focus has been on target reader oriented translation theories and a functional approach in general. The empirical part of the study was based on a comparison of irony building elements in the translations and their source texts as a method of analysis. In the translations analysed the translators have responded to the challenge of irony by using different translation approaches. Compared to the English translation, both the Swedish and Finnish translations tend to follow the source text model more closely. This has not always been the best strategy to communicate irony to the target readers. The English translator took more liberties, placing more emphasis on humorous side of the books. Translators used four kinds of strategies when translating irony. In the first, they adopted the models used for irony in the source texts. This can be explained by the fact that the very existence of a source text stimulus increases the likelihood of reproducing something similar in the target text. These source text models were thus able to activate an ironic interpretation in the target texts. In the second, the translators modified source culture irony signals to better match the target culture and language. In passages, e.g. those including cultural elements, the translators used compensation to convey the core elements of irony to the target readers. In the third, they added signals to the target text.

Modifications and additions were thus used to provide extra indications of ironic intention, revealing ironic tone, to increase ironic effect and explicating ironic context. There were also omissions due to less successful translation strategies, as it was the case in Swedish and Finnish translations. In the English translations the omissions tend to be more a result of a conscious decision-making process. In the strategies used there were more translation choices contributing to an ironic interpretation than undermining it.

The results indicate that additions can be used as a strategy to improve the opportunities of young readers to interpret and understand irony. In the translations analysed the additions increased the number of irony signals in the target texts and thereby their ironic intensity. Consequently the irony in the target texts often became more obvious or overt and thus easier to detect. These additions also supported the ironic interpretation by implying the tone of what was said and the speaker s attitude to the message, situation or to the characters involved in it. Since irony is by nature implicit, understanding it requires shared background knowledge. Additions gave the readers of the target texts the extra information needed to process an ironic instance. In all the translations the additions may be said to compensate for the less successful translation choices in some of the ironic passages. Additions have been previously discussed in studies dealing with the translation of humour or culture-bound features in general. These strategies have also been studied as parts of translation universals, which indicate that the translations tend to be more explicit than their source texts.

Some differences also emerged between the source texts and the target texts in the irony markers. For instance, the Finnish translator also favoured alliteration and used Finnish suffixes to increase the ironic intensity. In the English typographic markers were another means used to underline the potential instances of irony. By making the right textual choices translators as experts in both cultures can promote the irony recognition process of the target readers and familiarize them with irony.