Support for a Family in Grief

Abstract

Suru on määritelty erääksi kaikkein yleisimmistä ihmisen reaktioista, sillä sitä esiintyy kaiken ikäisillä ja kaikissa kulttuureissa elävillä ihmisillä, jotka ovat kokeneet elämässään menetyksen. Surua kuvataan normaalina, dynaamisena, yksilöllisenä ja moniulotteisena prosessina. Tässä tutkimuksessa on rajoituttu tutkimaan läheisen ihmisen kuoleman jälkeistä surua. Surun ulottuvuuksina käytetään Hoganin teorian mukaisesti epätoivoa, paniikkikäyttäytymistä, syytöstä ja vihaa, irrallisuutta, epäjärjestystä sekä persoonallista kasvua. Tutkimuksen tavoitteena oli saada tietoa perheen surusta perheenjäsenen kuoleman jälkeen. Tutkimuksessa käytettiin Yhdysvalloissa kehitettyä surureaktioita kuvaavaa mittaria ja eräänä tutkimustehtävänä olikin saada tietoa kansainvälisen mittarin sopivuudesta suomalaisessa aineistossa. Tutkimus kuuluu hoitotieteen alaan ja sen eräänä tavoitteena oli tuottaa tietoa hoitotyön kehittämiseksi, sillä hoitotyötä tekevien kyky tukea surevaa perhettä edellyttää ymmärrystä surun moniulotteisuudesta sekä tietoa surusta selviytymisestä. Osana tutkimusprosessia kehitettiin hoitotyön tukitoimintamalli surevien perheiden tukemiseen.

Tutkimuksen kohdejoukko koostui 543 surevasta perheenjäsenestä. Heistä tutkimuksen ensimmäiseen vaiheeseen osallistui 318 aviopuolisonsa menettänyttä, joista 242 (76%) oli naisia. Osallistumisprosentti oli 52. Tutkimuksen toinen vaihe muodostui koe- ja kontrolliryhmistä. Koeryhmän 70 surevasta perheenjäsenestä oli 50 (71%) naisia. Osallistumisprosentti oli 65. Kontrolliryhmään kuului 155 surevaa perheenjäsentä. Heistä naisia oli 71%. Kontrolliryhmässä vastausprosentti oli 41. Tutkimukseen kuuluvia tukipuheluita soitti koeryhmän vuodeosastoilla 26 (70%) sairaan- ja perushoitajaa. Tutkimusaineisto kerättiin vuosina 1994 (vaihe I) ja vuosina 1997-1998 (vaihe II) tehtyinä postikyselyinä. Lisäksi tukitoimintaan osallistuneet sairaan- ja perushoitajat kirjoittivat päiväkirjaa soitettuaan tukipuhelun. Sureville perheenjäsenille lähetetty kyselylomake sisälsi taustamuuttujia, surua mittaavan Hogan Grief Reactions Checklist (Hogan 1998)-mittarin sekä useita avoimia kysymyksiä. Lisäksi tutkija kehitti kymmenen osiota sisältävän mittarin, jolla koeryhmältä kysyttiin tukipuheluista. Tutkittaessa käytettyjen mittareiden validiteettia ja reliabiliteettia, ne havaittiin luotettaviksi, mutta niiden todettiin kaipaavan jatkokehittelyä. Tutkimusaineisto analysoitiin käyttämällä tilastollisia analyysimenetelmiä ja sisällön analyysia.

Tulokset osoittivat kaikkien osallistujien surevan perheenjäsenensä kuolemaa. Kun aika läheisen kuolemasta piteni, suru lieveni, mutta mitään loppumisajankohtaa surulle ei löydetty. Surun ulottuvuuksista epätoivo ja epäjärjestys kuvasivat surureaktioita voimakkaimmin. Osallistujat kuvailivat persoonallista kasvuaan jo neljä kuukautta läheisen kuoleman jälkeen. Surun ilmaisemisessa oli naisten ja miesten välillä eroja. Naiset kuvasivat suruaan voimakkaampana kuin miehet sekä olivat enemmän huolissaan uusista tehtävistään, kuten perheen talousasioista huolehtimisesta. Miehiä huolestutti yksinäisyys enemmän kuin naisia. Sosiaalisella tuella oli yhteyttä surun kokemukseen. Perheenjäsenet ja ystävät olivat tärkeimmät tuen antajat. Ennakko-oletuksen mukaan sosiaalinen tuki koettiin auttavana puolison kuoleman jälkeen, mutta sen lisäksi puolison kuolemaa surevia auttoi mahdollisuus olla tukena toisille. Lisäksi tilanne, jossa sekä antoi tukea että sai sitä, koettiin auttavana.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että tukipuhelu perheenjäsenen kuoleman jälkeen on potilaan kuoleman jälkeiseen hoitotyöhön sopiva tukimuoto. Myös lyhyen sairaalassaolon jälkeen kuolleiden potilaiden perheenjäsenet arvioivat puhelut tärkeiksi. Yhteiset kokemukset perheenjäsenen kuolemaan johtaneen sairauden ajalta sekä potilaan kuolemasta ajalta antaa hoitohenkilökunnalle erityisaseman surevan perheen tukemiseen. Toisaalta hoitohenkilökunta on ilmaissut tarvitsevansa lisää koulutusta surevan ihmisen kohtaamiseen. Siksi voidaan suositella, että ennen tukitoiminnan aloittamista siihen osallistuvalle hoitohenkilökunnalle järjestetään aiheeseen liittyvää koulutusta.

The purposes of this study were to examine family members grief after the death of one family member, to produce information that could help to develop nursing care, and to produce information about an instrument used in the assessment of grief. In addition, the aim was to develop a nursing intervention to support grieving families.

The sample of the study consisted of 543 grieving family members, of whom 318 were widowed spouses and took part in the first phase of the study. Altogether 242 (76%) of the participants were female. The response rate was 52%. The second phase of the study consisted of an intervention group and a control group. The 70 family members who took part in the intervention group consisted of 50 (71%) females. The response rate was 65%. In the control group 155 family members participated the study, including 112 (72%) females. The response rate was 41 %. The nursing staff (both nurses and practical nurses) on the wards involved in the intervention was 26 (70%). The data were collected by questionnaires during 1994 (phase I) and during the years 1997-1998 (phase II) and by nurses diaries written after the supportive telephone call. The structured self-report questionnaire for family members consisted of demographic data, Hogan Grief Reactions Checklist (Hogan 1998), and several open-ended questions. In addition, the perception of the supportive telephone call was measured with 10 items developed by the researcher. The validity and reliability of the instruments were found to be acceptable but to require further improvement. The data analysis consisted of statistical analysis and content analysis.

The results showed that all participants grieved the death of their family member. Despair and disorganization were describing negative grief reactions most intensively. Participant described their personal growth already four months after the death. There were gender differences in the expressions of grief. Women expressed their grief more intense than men and were more worried about new tasks, such as financial affair of the family. Men were more worried about loneliness. Social support had an impact on the grief experience. Family members and friends are the most important sources of support. Social support after the death of a spouse was found helpful when the grieving spouse received support, as was expected, but in addition to that, supporting others as well as both receiving and giving support was also found helpful. Study results indicated that supportive telephone call after the death of a family member is a suitable nursing intervention after the death of a patient, because the supportive call was perceived very important also by family members of those deceased whose hospitalization was very short. Nurses are in a special position to meet the grieving family member with whom they have shared the experience of terminal illness and the death of the patient. Nurses have indicated their need of additional education about bereavement assessment. Therefore it is recommended that a specific education program is implemented prior the beginning of the supportive intervention.