Sodan kaikuja. Norjan ja Suomen henkilömiinaretoriikka kansainvälisten mediaprosessien ilmentäjänä 1995-2001

Abstract

Tutkimuksessa tarkastellaan viestintäteknologian ja sen mahdollistaman kansainvälisen julkisuuden suhdetta valtioiden ulkopolitiikkaan. Tämä tapahtuu tutkimalla Suomen ja Norjan henkilömiinojen kieltämiseen liittynyttä poliittista retoriikkaa vuosilta 1995 - 2001 miinoja käsittelevän julkisuuden valossa.

Suomen ja Norjan viralliset kannat henkilömiinoista luopumiseen ovat olleet lukuisista maita yhdistävistä tekijöistä huolimatta lähes vastakkaiset: Norja oli aktiivinen toimija miinojen vastaisessa liikkeessä ja se luopui vuonna 1995 yksipuolisesti ensimmäisten eurooppalaisten maiden joukossa henkilömiinoistaan, kun taas Suomi on ollut haluttomampi luopumaan omista miinoistaan ollen tutkittuna ajanjaksona ainoa Euroopan unionin jäsenmaa, joka ei liittynyt henkilömiinat yksipuolisesti kieltävään Ottawan konventioon.

Väitöskirjassa näiden maiden miinakannanottoja on tutkittu kansainvälisten aikakauslehtien lehtikuvien ja miinojen vastaisten kansalaisjärjestöjen tuottaman kuvamateriaalin taustaa vasten. Tutkimusmenetelmä perustuu C.S. Peircen ja Juri Lotmanin merkkiteorioihin, joiden avulla kuvamateriaalista ja valtioiden retoriikasta löytyy yhteinen kokemuksellinen taso. Tämä kuvien ja kannanottojen yhteinen kokemuksellisuus mahdollistaa sen, että julkisuudessa olevaa kuva-aineistoa ja valtioiden retoriikkaa voidaan tutkia yhteismitallisesti.

Tutkimuksen keskeinen tulos on, että kansainvälinen miinajulkisuus on monin tavoin vaikuttanut niin Norjan kuin Suomenkin miinoja käsitteleviin kannanottoihin ja miinapolitiikkaan.

Suomen miinapolitiikka näyttää tutkittavana aikana olleen pikemminkin altista kansainvälisen julkisuuden tuottamille paineille kuin omaehtoisen ulkopolitiikan väline. Tutkituista suomalaiskannanotoista ilmenee, miten yhtäältä kysymyksen kommentointi tapahtui asian saaman kansainvälisen huomion takia ja toisaalta suhtautuminen miinojen yksipuoliseen kieltämiseen muuttuu vähitellen myönteisemmäksi ja lähestyy muiden EU -maiden kantoja.

Suomalaispoliitikkojen miinakannanotot näyttävätkin tapahtuneen suuren maailman ehdoilla ilman, että maamme kansallisia erityispiirteitä olisi keskustelun reunaehdoissa pystytty huomioimaan. Vaikka yksittäisillä poliitikoilla oli mahdollisuus harkita omien kannanottojensa sisältöä ja myös vaikenemismahdollisuuksia, eivät miinakysymystä käsitelleet suomalaiset poliitikot itse määränneet sitä, millä ehdoilla miinailmiöstä keskusteltiin, vaan keskustelun lähtökohdat tuotettiin kansainvälisessä julkisuudessa ja poliitikkojen argumentointi kysymyksessä oli ensisijaisesti luonteeltaan ulkoisiin paineisiin reagoivaa.

Norjan kohdalla miinaretoriikka asettuu osaksi maan itsenäisyytensä alkuajoista saakka harjoittaman eettisen ulkopolitiikan perinnettä. Miinakysymyksessä julkisuuden paineet ja maan poliittisen johdon omat tavoitteet näyttävät olleen yhteen sovitettavissa: julkisuudella oli vaikutusta norjalaispoliitikkojen puheisiin ja politiikkaan, samanaikaisesti kun maan johdon omat pyrkimykset olivat julkisten paineiden kanssa yhdensuuntaiset. Kuitenkaan se, että norjalaispäättäjien ajatukset miinakysymyksestä sattuivat olemaan samansuuntaisia kuin aiheeseen liittyneet julkisuuden paineet ei vähennä sen merkitystä, että maan miinapolitiikka oli altista kansainväliselle julkisuudelle.

Tutkimustulos miinajulkisuuden vaikutuksesta Norjan ja Suomen kannanottoihin ja politiikkaan on jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoinen kolmesta syystä.

Ensinnäkin molempien maiden yhteydessä ilmenee samankaltainen julkisuuden vaikutus, vaikka ne edustivat tutkittavana ajanjaksona miinakysymyksen ratkaisemisesta käytännössä vastakkaisia näkökantoja. Tämä havainto antaa viitteitä siitä, että julkisuuden vaikutus ulottuu erityyppisiin ulkopoliittisen retoriikan aineistoihin niiden mahdollisista näkökantaeroista huolimatta.

Toiseksi tutkimuksen valossa kansainvälinen julkisuus voi vaikuttaa valtioiden turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin asioihin tunkeutuen valtiovallan ydinalueelle, joka on tähän asti reagoinut vain niukasti julkisiin paineisiin. Henkilömiinatapaus on ollut Norjan ja Suomen historiassa ensimmäinen kerta, kun järjestö- ja kansalaistasolta lähtenyt spontaani kansainvälinen julkinen paine on vaikuttanut niiden tekemisiin turvallisuuspolitiikkaan liittyvässä kysymyksessä.

Kolmanneksi tutkimuksen tulokset antavat viitteitä myös siitä, että viestintäteknologian kehitys ja sen mahdollistama julkisuus ovat johtaneet poliittisen auktoriteetin uudelleenjakautumiseen, jossa valtiot ovat menettäneet asemaansa ajankohtaisten asioiden tulkitsijoina. Vastaavasti tähän saakka kansainvälisen politiikan tutkimuksessa vähällä huomiolla ollut yksilö nousee mukaan kansainvälisten rakenteiden - valtiollisten toimijoiden asetelmaan ja muuttuu vastaanottavasta objektista aikamme maailmanpolitiikan toimijaksi.

The thesis discusses the relationship between governmental foreign policy and international publicity made possible by modern communication technology. This takes place by studying the political rhetoric of two Nordic countries, Norway and Finland, taking place between the years 1995 and 2001 and relating to the question on banning the anti-personnel landmines in the light of the international publicity related to the landmine question. The primary research question is how and to what extent Norwegian and Finnish government s landmine rhetoric has been responsive to international landmine publicity. On the basis of this, it is sought to estimate, what is the relationship between the pressures of international media processes and autonomy in the two countrie s land mine policies: have their landmine policies been in the first place an autonomous tool of foreign policy, or, would it be more appropriate to say that they have been responsive to international media processes?

The general background of the thesis is a discussion of the role of communications tehcnology in world politics. It is suggested that the notion of political space, which can be presented in terms of "Theatre" and "Performance" is a useful concept to discuss the Communications Revolution in international relations. The earlier politial space, the Theatre of world politics, was made possible by rapid flow of information, initiated by the wireless telegraph in 1850s. In the Theatre of world politics, the relationship between citizens and world politics was mediated and in this sense symbolic; although the prevailing communication technology made it possible to communicate rapidly between great distances, it did not produce feelings of personal involvement among the audience.

The latter and present political space, the Performance of world politics has as its basis the very thing the Theatre lacked. Modern communication technology, initiated by live television broadcasts in the 1960s and continued by smaller and cheaper technology, such as the Internet, have an element of pesonal involvement at their core. That s why the new relationship between world politics and the audience becomes direct, or iconic. From the point of view of states it also becomes increasingly out-of-contol, because it is not any more possible to regulate the stream of images produced by hugely expanded communication technology.

In the thesis, the rhetorical statements produced by Norway and Finland are studied in the light of the pictorial material produced by, firstly, four landmine-interested non-governmental actors on their internet homepages (The International Campaign to Ban Landmines, The International Committee of the Red Cross, The One World Organization and The Mines Action Canada), and, secondly by four internationally known magasines: Time Magazine, Newsweek International, Der Spiegel and Le Point. The landmine-related pictures produced by these actors are interpreted as semiotic signs as presented by C.S. Peirce. In Peircean sign system, the most significant feature of any pictorial material is its potential iconic nature; that is, its ability to create visual and emotional experience in the mind of the person looking at the picture. In this case, these landmine pictures are understood as providing an iconic experience of landmine-related warfare and its consequences.

The textual material studied in the thesis, is the relevant Norwegian and Finnish landmine-related argumentation from the years 1995-2001, comprising of 25 speeches or statements (of which 13 are Norwegian, and 12 Finnish). This Norwegian and Finnish landmine argumentation is also studied from the point of view of its iconic dimension. The theoretical framework with this textual material has been Juri Lotman s sign theory. According to Lotman, any symbolic material, such as words or texts, always entails a primary iconic dimension, which we tend to understand emotionally before we actually interpret its meaning. Understood from this point of view, the visual and verbal elements of speech are closely connected. With the help of these operations, both the pictorial material of the anti-landmine internet sites and the journals mentioned as well as political rhetoric contain a common iconic level through which it becomes possible to scrutinise the appearance of pictoral material! in the rhetoric.

The analytical tool with which the publicity s impact on political rhetoric is approached, is a four-dimensional model based on institutional, normative, ethical and rational elements of the rhetorical arguments. This way, it becomes possible to distinguish comparable but still original "national profiles" for Norway and Finland in respect to the landmine issue.

The main finding of the study is that notwithstanding the their pratically opposite positions on the landmine question, both the Norwegian and Finnish government s landmine rhetoric seem to be in many ways and widely responsive in relation to communications technology and the publicity made possible by it. It thus can be stated on the basis of this material, that the thesis proves the considerable influence of international publicity on the respective countries landmine argumentation and thus on their landmine policies.

However, the national characteristics of the two states studied are visible in the sense that in the Norwegian landmine policy there was an element of autonomy while it was at the same time responsive to public pressures. Still, the observation that a strong element of responsiveness exist in Norwegian policy is of such importance, that one can judge the Norwegian landmine policy to primarly responsive and only secondarily autonomous. In the case of Finland, the main feature has been responsiveness without autonomy.

The international publicity has considerably affected the way the two countries spoke about the landmine question. The study of their responsiveness has shown, that the two counties landmine argumentation reflect in many ways the contents of the media material related to landmines. It also reflects the target audience s, the general public s, media based way of understanding world politics. From this presence of landmine publicity in the respective governments language goes an inseparable connection to landmine publicity s power in the contents of the countries actual policies.

The significance of these observations is increased by the fact that during the time period studied, Norway and Finland represented practically opposite points of view regarding the question of how the landmine question should be solved. Still, both showed remarkable signs of being very similar manner responsive to international publicity.

The considerable impact of international publicity on Norway s and Finland s landmine policies also serves as an example how the international mediaprocesses can affect state s security and defence policies, which, up till these days, have been sovereign power core areas only mildly responsive to public pressures. In the history of the two sudied countries, the landmine case has been the first time, when public pressures, originating from non-governmental and individual levels, have affected their security policies. To conclude, the study of landmines in the light of Norwegian and Finnish rhetoric suggests, that the development of communication technology and the publicity made possible by it, have led to a re-allocation of political authority, in which states have lost their ability to be the leading interpretators of topical issues. Consequently, as the individuals comprising the general public seem to transfer from plain receiving objects to genuine actors of world politics, the thus far rather neglected role of the individual should be given more attention in the study of International Relations.