Surman jälkeen itsemurha. Kulttuuriset luokitukset rikosuutisissa

Abstract

Tutkimuksessa käsitellään sitä, miten kulttuurissamme koetaan sopivaksi kertoa tapauksista, joissa henkirikoksen tehnyt surmaa myös itsensä. Tutkimus pureutuu kysymykseen väkivallan tekijyydestä ja vastuusta. Murha-itsemurhat, joiksi tapauksia kutsun, voidaan hahmottaa joko henkirikoksina tai itsemurhina. Itsemurhaa painotettaessa väkivallan tekijä mielletään yhdeksi uhreista, kun taas teon rikosluonnetta korostettaessa, hänen tekijyytensä ja vastuunsa näkyy selvemmin.

Teos tarjoaa tietoa siitä, minkälaisia kulttuurisia selityksiä perheen sisäiselle väkivallalle on olemassa. Sen pohjalta voidaan nähdä, millä ehdoilla väkivallantekoja ymmärretään ja milloin tekojen ajatellaan olevan perheen sisäisiä yksityisasioita, joista tulee vaieta. Vaikka murha-itsemurhat ovat omanlaisiaan väkivallantekoja, niiden selitykset pohjaavat yleisiin käsityksiin miehistä ja naisista, heteroseksuaalisesta parisuhteesta, perheestä, lapsi­vanhempi-suhteista ja väkivallasta.

Tutkimuksessa analysoidaan murha-itsemurhista kertovia sanomalehtiartikkeleita (Aamulehti, Helsingin Sanomat, Iltalehti ja Ilta-Sanomat ja tapahtumapaikan valtalehti, vuodet 1996-2000) jäsenyyskategorisoinnin analyysin keinoin. Analyysitavassa kiinnitetään huomio siihen, mitä luokkiin ihmiset ja sosiaaliset ilmiöt sijoitetaan. Murha-itsemurhien kohdalla huomio kiinnittyy siihen, luokitellaanko teot rikoksiksi vai itsemurhiksi. Osallisten kohdalla tarkastellaan erityisesti sukupuoli- ja perheluokitusten sekä rikollis- ja uhriluokitusten variaatioita.

Murha-itsemurhia käsitellään tässä tutkimuksessa edustavana esimerkkinä sukupuolistuneesta väkivallasta ja sen mekanismeista. Joissakin tapauksissa, kuten silloin kun mies on surmannut vaimonsa ja itsensä, asioista kerrotaan rikosuutiselle tyypillisellä rutiinityylillä, joskus taustalta löytyy ajatus, että tapauksista on parempi vaieta. Toisissa tapauksissa, erityisesti kun surmattujen joukossa on lapsia, kerronta on dramaattista ja laajaa. Tällöin myös usein pohditaan tapahtunutta yhteiskunnallisena ongelmana, mitä ei juurikaan tehdä, kun uhrina on vain vaimo. Joskus tapahtumat jäsennetään painottaen itsemurhaselityksiä, toisinaan teko nähdään pikemmin henkirikoksena. Laajennettuina itsemurhina käsitetään tapaukset, joissa mies surmaa perheensä ja itsensä tai nainen surmaa lapsensa ja itsensä. Teot, jotka eivät sovi näihin raameihin, näyttäytyvät puolestaan henkirikoksina ja niiden tekijät luonteiltaan epäilyttävinä, kuten silloin kun aikuinen poika surmaa vanhempansa ja itsensä tai nainen surmaa koko perheensä, ei vain lapsiaan. Sen sijaan miestä, joka surmaa lapsensa ja vaimonsa sekä itsensä, saatetaan luonnehtia tavalliseksi ja mukavaksi.

Vain 7 % henkirikoksista Suomessa johtaa tekijän itsemurhaan. Kuitenkin silloin, kun henkirikoksen uhrina on tekijän naispuolinen kumppani tai lapsi, jopa viidennes teoista on murha-itsemurhia. Ilmiö liittyy kiinteästi väkivallan sukupuolistuneisuuteen; käsityksiin, joita on parisuhteesta, perhesuhteista ja väkivallasta. Uutiset tuovat esille sen, että naisiin parisuhteessa ja sen jälkeen kohdistuva väkivalta on luonnollistunut ja sen syiden ajatellaan olevan itsestään selviä. Usein tekijää ja uhria tarkastellaan kollektiivina, vaikkapa siten, että teon motiivit esitetään yhteisinä: He olivat molemmat työttömiä ja masentuneita ja otsikko on usein passiivissa: pariskunta löydettiin kuolleena tai riita johti kahden kuolemaan . Lasten ollessa uhreja teoista järkytytään ja kollektiivisen surun esitykset ovat tavallisia. Otsikot kertovat perhetragediasta. Tällöin esitetään usein Miksi?-kysymys. Mutta kysymykselle ei varsinaisesti etsitä vastausta, vaan teot mielletään selittämättömiksi mysteereiksi. Lapsen ja hänet surmanneen vanhemman huono suhde tai kosto avioerosta ovat selityksiä, jotka ovat harvoin käytössä silloin, kun myös tekijä on saanut surmansa.

Nainen on harvoin murha-itsemurhan tekijä. Niissäkin tapauksissa, joissa uhreina on lapsia, tekijä on useammin lapsen isä kuin äiti. Se, että nainen surmaisi entisen tai nykyisen mieskumppaninsa on äärimmäisen harvinaista. Naisiin murha-itsemurhan tekijöinä ei suhtauduta lähtökohtaisesti miehiä pahempina rikollisina. Heidän tekojaan arvioidaan kuitenkin naisellisuuden ja äidillisyyden kautta. Naisen laajennetun itsemurhan prototyyppinä pidetään pienen lapsen ja itsen surmaa. Ne mainitaan usein laajennettuina itsemurhina. Tällöin ajatellaan, että äiti hahmottaa mielenhäiriössään lapsen osaksi itseään ja äiti­lapsi-suhteen symbioottisuus selittää teon. Kun nainen oli eräässä aineistoni tapauksessa surmannut lastensa lisäksi myös puolisonsa, äidillinen symbioositulkinta ei enää pätenyt. Kyseistä tekoa ymmärrettiin velallisen ongelmien kautta, mutta toisaalta naisesta kirjoitettiin ampujaäitinä ja hänen tekonsa nimettiin murhaksi.

Murha-itsemurhauutisissa selitetään perheen sisäistä väkivaltaa moninaisin tavoin, joskus sitä ymmärtäen, joskus taas tuomiten. Selitettäessä tekoja käytetään hyväksi kulttuurisia käsityksiä perhesuhteista ja heteroseksuaalisesta parisuhteesta. Karkeistaen, vaimon surma on tavanomainen teko, eikä vaadi selitystä, sillä parisuhteissa on riitaa ja erimielisyyttä. Lapsen surma taas on järkyttävä teko, mutta sukulaisuussuhteen takia ymmärrettävissä vanhemman itsemurhan laajennuksena. Ulkopuolisen surma taas nähdään näitä kahta vähemmän ymmärrettävänä ja enemmän rikoksena. Joskus selityksissä nojataan suomalaisuuteen, mikä liitetään lähinnä suomalaisten kansantautiin masennukseen ja suomalaisen kulttuurin epäsosiaalisuuteen - joiden molempien nähdään vaikuttavan lähinnä miesten elämään. Naisten ongelmat näyttäytyvät yksilöllisinä mielenterveyden ongelmina tai universaaleina äidillisyyden tai naisellisuuden patologisina puolina, eivät koko kulttuurin tai yhteiskunnan ongelmina. Lapsensa tai vaimonsa ja itsensä surmannut mies voidaan esittää ulkoisten voimien tekoon ajamana.

Murder-suicide: Cultural Categorizations in the Crime News.

In this study acts that consist of a homicide and followed by the perpetrator s suicide are called murder-suicides. The study explores the crime news articles written about cases of murder-suicide and published in the Finnish press. I have asked how cultural categorizations are used as a resource for news stories and what kind of social and moral orders are (re)constructed in this process. Murder-suicide is a crime that can be culturally mitigated by the notion that the perpetrator is also dead; that s/he has committed suicide ­ which proves that s/he is also a victim. Therefore one central theme in the study is whether these acts are categorised as crimes or as suicides. The data is newspaper articles from four newspapers Aamulehti, Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat and Iltalehti, from the years 1996­2000, plus one case from the year 2002 and one from 2004. In addition, I have also collected articles from local newspapers in the places where the murder-suicides have happenned.

One starting point of the study has been to view these acts as gendered and sexualised violence. This means that both the gender of the participants and the gendered meanings attached to the acts are considered. The perpetrator is often male and the victim is often his (former) female partner. Therefore the violence relates to cultural conceptions of the heterosexual relationship. The next most common type of murder-suicide is that the perpetrator kills his/her children. In this context the meanings of violence relate to conceptions about parenthood and family that are also thoroughly gendered. The third common type is cases where a man kills both his wife and children. Even though in Finland only about 7 % of homicides lead to the perpetrator s suicide, when the victim is the perpetrator s (ex) female partner or his/her child, 25 % of the cases are murder-suicides.

According to earlier research, femicide-suicide is often motivated by the threat of divorce. In the newspaper articles this was not usually mentioned as a reason. One reason for this could be that these events are often written about like routine news; they are not seen as interesting or intriguing and there is not much information about the causes. If the motive is outlined it is most often quarrelling; and the reason for the quarrels is not given. A great portion of the headlines say that a couple was found dead ­ the fact that these deaths have initiators does not seem to be important. The couple is conceived of as a collective with common intentions. The moral order of heterosexual relationships is based on the idea of a common will and destiny which often disregards the women s aspirations. Another aspect is the naturalness of violence in the relationship which needs no explanation.

Explanations are asked in cases when a man (also) kills his children. However, these questions are often only rhetorical and the cases are declared as mysteries with no logical explanation. The men who have killed are represented as excellent fathers and the families as ideal families. Although there are ruptures and some suspicions the headlines highlight the ordinariness of the perpetrators. If something is wrong it is about the relationship between the man and his wife, not between the man and his children or with the family as a whole. It is understandable to hate one s wife but not one s children but it is still understandable to kill the children if one is desperate in order to extend the suicide.

The father is the head of the family and the prototype of a male initiated murder-suicide is a man killing his family and himself. On some level this may seem almost a proper thing to do. The son who kills his mother and father is obviously doing an improper thing, and so is the mother who kills the whole family and herself. They are both categorised as killers or murderers and their characters are presented as suspicious. The act of a woman who kills her child/ren and herself is understood because of the closeness of the mother­child bond; it is the prototype of a female initiated murder-suicide. The family has a hierarchical social order: the man is the head of the family and the mother has power over the children. Children have their rights and they are entitled to expect that their parents take care of them. But if we follow this line of argument to the extremes, a parent s duty may end up being take the children with her/himself and not to leave them behind .

Murder-suicides are understood according to the relationships between the perpetrator and the victims. The transgressive perpetrators, who kill illogical victims, are categorised using criminal labels, their actions are presented as active violence and their characters are described as suspicious. Women perpetrators are not presented par excellence more evil than men but the moral condemnation relates to motherly and feminine traits the acts either confirm or deny. The men whose masculinity is more hegemonious are presented more normal and less violent than men whose masculinity seems to be more marginalised. That of course depends on who the victims are. Among the marginalised one could count adult sons , young men and men boozing with other men. Fathers, men who have a family and men who have wives are those who are normal, ordinary and represented not actually violent .

It is possible to find certain moral orders of violence in murder-suicide news articles: normal violence occurs between men, and within the family violence is something else, for example a tragedy . In addition, different moral orders of innocence of the victims are to be found: children are more innocent than adults but outsiders are more innocent than those who are close to the perpetrator. These sense making methods can also be used to divide the cases to those which represent important social problems and those that do not; those that are dramatic and those that are the bulk of crime ; into the kind of violence one should intervene in and into another kind that is private; events worth preventing and those which one is unable even to predict etc.

Lastly, there is the question whether Finland is different compared to other countries in the occurrence of murder-suicides. According to statistics and earlier research, murder-suicide is not typically a Finnish phenomenon, but Finnishness is used rather as a cultural resource when murder-suicides are explained and narrated. Male violence is explained as stemming from the Finnish culture. Depression ­ that is often said to be behind these acts ­ is presented as a national illness. Finnishness is reserved to men, women are universal mothers, and their problems stem from their personal mental state and maternity or femininity gone wrong or to an excess.