Risk Factors of Periprosthetic Hip Fracture

Abstract

Periproteettinen (tekonivelen ympärille tuleva) lonkkamurtuma on harvinainen tekonivelkirurgian komplikaatio. Tutkimuksen tarkoituksena oli etsiä riskitekijöitä ja laskea insidenssi näille murtumille. Väitöskirja koostuu neljästä osatyöstä. Kahdessa ensimmäisessä osatyössä käytettiin tapaus-verrokki menetelmää. Kolmas osatyö oli seurantatutkimus, jossa periproteettisen murtuman leikkaushoidon jälkeiset komplikaatiot kartoitettiin. Neljännessä osatyössä käytettiin tekonivelrekisteriä periproteettisten murtumien määrän ja insidenssin laskemiseksi.

Verrattuna muihin tekonivelleikkauksen indikaatioihin, lonkkamurtuman todettiin lisäävän riskiä saada myöhemmin peiproteettinen murtuma. Kun tutkimukseen sisällytettiin kaikki tekonivelleikkauksen indikaatiot, iän, BMI:n tai proteesityypin ei todettu vaikuttavan murtumariskiin. Sen sijaan tutkittaessa vain lonkkamurtuman vuoksi tekonivelleikkauksessa olleita potilaita, sekä alle 70 vuoden ikä, että kiilamainen, kiiltäväpintainen proteesi nostivat periproteettisen murtuman riskiä.

Lonkan nivelrikkopotilailla minkään proteesityypin ei todettu lisäävän riskiä periproteettiselle murtumalle, mutta aineistossamme miehillä riski murtumalle oli suurempi kuin naisilla. Rekisteriin ilmoitettujen,uusintaleikattujen periproteettisten murtumien määrä on noussut vuosina 1990-1999. Kuitenkin uusintaleikattujen periroteettisten murtumien insidenssi on samaan aikaan laskenut lonkan nivelrikkopotilailla. Seurantatutkimuksessa periproteettisen murtuman vuoksi leikatuilla potilailla oli paljon komplikaatioita ja kuolleisuus oli suuri.

Tutkimuksessa löydettiin uusia riskitekijöitä periproteettiselle murtumalle. Huomattavin löydös oli se, että lonkkamurtumapotilailla on muita tekonivelpotilaita suurempi riski saada periproteettinen murtuma. Kiilamaisen, kiiltäväpintaisen Exeter-proteesin todettiin myös lisäävän periproteettisen murtuman riskiä lonkkamurtumapotilailla. Tutkimuksen perusteella suositellaan myös lonkkamurtumien hoidossa käytettävien tekonivelten sisällyttämistä tekonivelrekisteriin eri proteesityyppien riittävän tarkan seurannan järjestämiseksi.

Periprosthetic fracture (PF) around the hip joint is a rare complication of hip arthroplasty. The aim of this study was to identify risk factors for periprosthetic fractures and to calculate the incidence of serious, revision-operated periprosthetic fractures.

The dissertation consists of four studies. The first case-control (31 + 31) study was conducted to find any possible risk factors for PF. In the second case-control study (16 + 48) only the risk factors of PF after hip fracture were studied. A third study of 33,154 patients was conducted to calculate the incidence of revision hip arthroplasty due to PF.

These hip artrhrosis patients were primarily treated with total hip arthroplasty. Finally, the follow-up study for patients with PF or aseptic loosening (AL) (39 + 83) was done to compare postoperative and late complications between the groups. Compared to other indications of hip arthroplasty, hip fracture was found to increase the risk for subsequent perisprosthetic fracture. When all indications of hip arthroplasty were included, age, BMI and type of prosthesis were found to have no influence on the risk of PF.

However, for the hip fracture patients in Study II, both age under 70 years and the wedgeshaped prosthesis type increased the risk of late PF.

There was no association between the incidence of PF and the type of prosthesis used for hip arthrosis patients. Male gender suggested a tendency towards increased risk of periprosthetic fracture after THA for hip arthrosis patients. The incidence of the revision hip arthroplasty of PF was found to decline during the years 1990-1999 even though the indications for total hip arthroplasty changed at that time.

The mortality and the complication rate were found to be higher after rearthroplasty of PF than after rearthroplasty of aseptic loose hip prosthesis. In summary, new risk factors of PF were found. The most noteworthy finding was that hip fracture patients have a higher risk of PF than other arthroplasty patients. For hip fracture patients the wedge-shaped Exeter prosthesis type was found to be an risk factor for PF. This finding needs further studies with larger patient populations. It seems reasonable to suggest that hip arthroplasty registers should also include primary arthroplasties after hip fracture to ensure adequate follow-up for prosthesis types.