Ruvettiin pitämään ihmisenä - Vastuutasojärjestelmässä kuntoutettujen skitsofreniapotilaiden kuntoutumisreitit, hoitopalveluiden käyttö ja psykososiaalinen hyvinvointi

Abstract

Seinäjoen keskussairaalan psykiatrisella osastolla T9 aloitettiin kuntouttavan hoito-ohjelman toteuttaminen vuoden 1985 tammikuussa. Ohjelman nimi oli vastuutasojärjestelmä. Vastuutasojärjestelmä rakentuu selkeän toiminnallisen viikko-ohjelman ja palautejärjestelmän varaan. Kuntoutujien vastuut ja vapaudet lisääntyvät kuntoutumisen edetessä.

Tällä tutkimuksella selvitettiin vuosina 1985-1991 vastuutasojärjestelmässä olleiden skitsofreniapotilaiden kuntoutumista, kuntoutumisreittejä ja hoitopalveluiden käyttöä sekä psykososiaalista hyvinvointia ja elämäntilannetta vähintään viiden vuoden kuluttua siitä, kun he siirtyivät pois kuntoutusohjelmasta. Keskimääräinen seuranta-aika oli 9,6 vuotta. Tutkimuksen kohderyhmän 126 potilaasta seurantahaastattelu voitiin tehdä 105 potilaalle. Tutkimusryhmään kuului 95 % haastatteluhetkellä elossa olleista potilaista. Kuntoutujien haastattelut tehtiin vuosina 1997 - 1999.

Tutkimusryhmässä oli 60 miestä (57 %) ja 45 naista (43 %). Puolet tutkimusryhmään kuuluvista aktivoitui vastuutasokuntoutuksen aikana. Kuntoutumisen todennäköisyys kasvoi, jos potilas jo ohjelman alussa oli valmis yrittämään ja käyttäytyi sosiaalisesti riippumatta siitä, mikä oli hänen yleinen toimintakykynsä. Pitkälle edennyt kroonistuminen ja herkkyys väkivaltaiseen käyttäytymiseen olivat tulosten perusteella kuntoutumisen esteitä.

Psykiatrinen sairaalahoito väheni huomattavasti kuntoutusohjelmassa hyvin menestyneiden kohdalla, mutta lisääntyi huonosti menestyneiden ryhmässä. Tutkimusryhmään kuuluvien potilaiden asumistietojen perusteella saatiin kuusi kuntoutumisreittiä, jotka olivat vakaa laitosreitti, intensiivisen sairaalahoidon reitti, ajoittaisen sairaalahoidon reitti, vakaa sosiaalisen tuen reitti, progressiivinen reitti ja vakaa itsenäisen elämisen reitti.

Vuosien mittaan tutkimusryhmässä tapahtui itsenäistymistä ja hoitopalveluista irrottautumista. Suurin osa kuntoutujista tarvitsi kuitenkin sekä hoidollista että sosiaalista tukea selviytyäkseen sairaalan ulkopuolella. Vanhempien ja omaisten antama tuki saattoi osin korvata hoidon tarvetta. Tulosten perusteella voitiin todeta, etteivät kuntoutujat ole sosiaalisen tuen suhteen heitteillä ainakaan Etelä-Pohjanmaalla.

Tutkimusryhmän psykososiaalisen hyvinvoinnin yleistasoa voidaan pitää hyvänä. Noin 75 % kuntoutujista piti taloudellista tilannettaan vähintään melko hyvänä. Kuntoutujien parhaat asiat elämässä olivat arkipäiväiseen elämänkulkuun sisältyviä harrastuksia ja ajanviettotapoja. Miesten ja naisten hyvinvoinnissa ei ollut eroja. Huonosti kuntoutusohjelmassa menestyneet arvioivat toimintakykynsä muita heikommaksi. Vakaan itsenäisen elämisen reitin kuntoutujat kokivat muita yleisemmin elämänsä mielekkääksi.

Riittävä sosiaalinen tuki oli vahvasti yhteydessä hyvään psykososiaaliseen hyvinvointiin. Tuloksista ilmeni myös, että positiiviset muutokset parantavat skitsofreniakuntoutujan psykososiaalista hyvinvointia. Kuntoutukseen pääsyn viivästyminen oli kielteisesti yhteydessä hyvinvointiin.

Tiivis avohoito liittyi suhteellisen korkeaan psykososiaaliseen hyvinvointiin ja pitkä psykiatrinen sairaalahoito hyvinvoinnin puutteisiin. Hyvä hoitosuhde, johon liittyi myös kuntoutujan vastuunotto lääkityksestä, oli selvästi yhteydessä kuntoutujan hyvinvointiin.

Kuntoutuksen tarve säilyy tai palautuu, jos kuntoutuksella ei ole riittävää jatkuvuutta. Tulosten perusteella voitiin antaa 14 suositusta skitsofreniapotilaiden kuntoutuksen kehittämiseksi.

The purpose of the study was to explore (1) the rehabilitation of schizophrenia patients under treatment in a privilege level -based system of a psychiatric ward, (2) the utilization of treatment and rehabilitation services, (3) the different routes to rehabilitation, (4) the standing and changes in the lives of the patients and (5) the psycho-social well-being of the patients after five years since their departure from the system.

The study was concerned with all the schizophrenic patients admitted to the program of the ward between 21.1.1985-31.12.1991 and who had a residence in the area of South Ostrobothnia. The target group of the study consisted of 126 patients. During the follow-up period 15 (12%) of the patients died. The follow-up interview could be conducted with 105 patients. Thus, the study group consisted of 95% of the patients alive at the time of the interview and 83% of the patients in the whole target group. There were 60 men (57%) and 45 women (43%) in the group. The patients were, on average, 33.3 years old when they entered the program and 20.8 years old when they had been admitted to a psychiatric treatment for the first time. The youngest of the group was aged 19 and the oldest 58. Almost all the patients were retired (94%). The length of continuous treatment received by the patients in a mental hospital before the first period of the rehabilitation was, on average, 708 days.

Research material related to the patients' personal history and background, patient data regarding the privilege level -based system, information of the patients' use of treatment and rehabilitation services and the materials needed for classifying the routes to rehabilitation were collected from medical records. The patients evaluated their psychosocial well-being in interviews with a set of 27 graphic scales developed by Professor Markku Ojanen. The BDI scale was used in measuring the patients' evaluations of their depression and finally, when inquired regarding changes in their lives, a method developed by Sarason, Johnson and Siegel was utilized. Nurses, therapists and the researcher evaluated the patients' well-being with Ojanen's 18 graphic scales as well as the GAS scale. The psychiatric symptoms of the patients were evaluated with a combination of the BPRS and the PANNS scales. The follow-up time was, on average, 9.6 years.

In classifying the data of the patients' forms of residence, six routes to rehabilitation were discovered: (1) Stable institutional care (12.4% of the patients), (2) intensive hospital care (26.7%), (3) occasional hospital care (19%), (4) stable social support (21.0%), (5) a progressive route (10.5%) and (6) stable independent living (10.5%). On average, half of the patients succeeded excellently or did well in rehabilitation. Positive results in the level-based system were more likely if the patient was motivated and behaved socially regardless of his or her level of social functionality. According to the results, chronicity and susceptibility to aggressive behaviour were obstacles to rehabilitation. An increased level of activity and functionality as well as good or excellent success in the privilege system resulted in a reduced need for psychiatric hospital care.

Patients regaining autonomy and withdrawing from the treatment services in the study group increased during the follow-up. Most of the patients, however, required care and social support in order to function outside of the mental hospital. The general well-being of the patients was good. The therapists and the researcher assessed the patients' well-being to be on a higher level than the patients themselves. The therapists' assessments were the most negative. Though there were grading differences in these assessments, there existed statistically significant correlations in many of the scales that measured the patients' well-being. The patients who fared badly in the privilege system perceived their level of functionality as worse than those in other groups. The experience of adequate social support correlated strongly with subjective well-being. A good therapeutic relationship in out-patient treatment that had the patients take responsibility for their medication was also clearly related to well-being. The best things in the lives of the patients were hobbies and recreational activities related to everyday living.

The therapists estimated that more than half of the patients had a need for more rehabilitation at the end of the follow-up. The researcher estimated an even greater need for further rehabilitation. On the grounds of the results, the researcher constructed a model of good rehabilitation and proposed 14 recommendations for furthering the treatment and the rehabilitation of schizophrenia patients in Finland.