Slummeista lähiöihin ja sopeuttamalla tasa-arvoisiksi. Romanien asuttaminen osana Vantaan hyvinvointivaltiopolitiikkaa vuosina 1970–1981

Abstract

Suomalainen romanipolitiikka kohtasi suuren muutoksen 1960-luvun lopulla, kun kansallisessa romanipolitiikassa siirryttiin assimilaatiopyrkimyksistä vähemmistöoikeuksien aikakaudelle. Romanien yhteiskunnallisesta asemasta alettiin keskustella julkisuudessa ja siihen alettiin eri poliittisten ryhmien taholta vaatia parannusta. Ainoastaan viidennes romaneista asui tyydyttävästi, ja tämä epäkohta nostettiin esille tutkimuksissa, poliittisissa puheenvuoroissa, lehtijuttuissa ja pamfleteissa. Keskeiseksi nähtiin romanien aseman parantamisen kytkeminen osaksi hyvinvointivaltiopolitiikkaa. Vuonna 1968 uudistettiin valtiollinen mustalaisasiain neuvottelukunta, joka ajoi useita romanien asemaan vaikuttaneita lakiuudistuksia.

Hyvinvointivaltiopolitiikka konkretisoitui kunnallistasolla. Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani, kuinka romaneihin kohdistettiin asuttamistoimenpiteitä Vantaalla vuosina 1970–1981. Aikakaudella romaneihin kohdistettiin kaksi säädöstä, jotka tähtäisivät romanien asunto-olojen parantamiseen. Ensimmäinen säädös oli voimassa vuosina 1970–1973 ja se mahdollisti kunnat saamaan tarkoitusta varten valtionavustusta. Laki mustalaisväestön asunto-olojen parantamisesta oli voimassa vuosina 1976–1981 ja se velvoitti kunnat parantamaan romanien asunto-olot tyydyttävälle tasolle. Vaikka aikakauden hyvinvointivaltiopolitiikka oli vahvasti valtiojohtoista, oli kunnallinen romanipolitiikka omaleimaista ja paikallisilla viranomaisilla oli mahdollisuus vaikuttaa politiikan toteutumiseen.

Tutkimustulosteni mukaan romanipolitiikkaan kuului pyrkimys romanien saattamiseksi tasa-arvoiseen asemaan valtaväestön kanssa ja pyrkimys sopeuttaa romanit osaksi hyvinvointivaltiota ja työmarkkinakansalaisuutta. Asuntopolitiikka nähtiin avaimena näiden molempien saavuttamiseksi. Tasa-arvo- ja sopeuttamispyrkimys muodostavat tutkielmalleni tähystysaukot, joiden kautta tarkastelen vantaalaisten viranomaisten poliittista toimintaa.

Romanien asunto-olot paranivat huomattavasti vuosien 1970–1981 aikana. 1970-luvun alussa tyydyttävissä asunto-oloissa asuva vantaalainen romani oli poikkeus, kun taas kymmenen vuotta myöhemmin suuri osa romaneista asui lain vaatimusten mukaisissa asunnoissa. Vaikka vantaalaiset viranomaiset ylimitottivat järjestelmällisesti asuttamissuunnitelmansa, kohdistui aikakauden vantaalainen romanipolitiikka suoraan yli 70 prosenttiin vantaalaisista romaneista. Tästä huolimatta tasa-arvopyrkimykset eivät juurikaan tulleet ilmi vantaalaisten viranomaisten laatimissa teksteissä. Myös asuttaminen itsessään kohdistui paremmissa elinoloista olleille romaneille.

Romanien asuttamisen sisältämä sopeuttamispyrkimys tähtäsi romanien saattamiseen työmarkkinakansalaisuuden piiriin muiden kansalaisten tavoin. Sopeuttaminen kohtasi kuitenkin Vantaalla useita haasteita lähtien taloudellisista ongelmista viranomaisten asenteisiin ja muiden kuntalaisten vastustukseen. Vaikka kunnalliset viranomaiset eivät tutkimustulosteni mukaan omaksuneet sopeuttamispyrkimyksiä romanien asuttamisen tärkeimmäksi ohjenuoraksi, toteuttivat he kuitenkin käytännön toiminnassaan sopeuttamispolitiikkaa.